Florian Zeller: Isä (2020)
Onneksi sain kaksi pitkäaikaista ja oman ikäistäni ystävääni mukaan katsomaan Isää. Muuten olisin jäänyt aika ymmälleen ihan elokuvan logiikasta. Siinä kun oli ajallisia siirtymiä ja muistoja, eikä aina tiennyt kenen asunnossa elettiin. Teatterimaisesti toteutettu elokuva sisälsi niin paljon tapahtumia, ettei ei ollut helppoa tajuta, olivatko ne Alzheimeria sairastavan Anthonyn aivojen huteran, mutta ilmeisesti sisäisesti loogisen himmelin tuotosta vai hänen surun täyttämän ja jopa avuttomaksi itsensä tuntevan tyttärensä Annan näkökulman tuotoksia.
Valtava oivallus tekijöiltä onkin kertoa ajan- ja todellisuuden menettäneen mielen kokemana todellisuus kuvallisin keinoin. Silloin toki käy katsojalle niin, että kestää hoksata, onko kysymys Annan, hänen miehensä vai Anthonyn kokemuksesta ja näkökulmasta..
Päädyimme kolmestaan - toisiltamme kysyen ja siten muutama solmukohta avaten - ehkä kahteen yhteiseen johtopäätökseen. Alzheimerilla ei voi selittää kaikkea sitä sairastavan ihmisen käytöstä. Jokaisella on yksilöllinen elämänkokemuksensa, mikä vaikuttaa nykytilanteeseen ja jopa tulevaisuuden näkymiin. Alzheimer ei ole deterministinen kohtalo. eikä sitä sairastava ole vain potilasobjekti vaan myös oman elämänsä subjekti. Ja toinen johtopäätös: on mentävä katsomaan Isä ainakin toisen kerran.
Erityisesti lämmitti mieltä elokuvan loppu, missä hoitokodin hoitaja uskalsi ja osasi mennä niin henkisesti kuin fyysisesti tarpeeksi lähelle avutonta, hajoamaisillaan olevaa vanhusta ja mieltä. Ja miten hän vähitellen ja pitkäjänteisesti rauhoitti miehen mielen. Uskon nimittäin, että näin tapahtuu myös hoivakodissa, missä minun läheiseni elää arkipäiväänsä.
Mieleen tulee myös chileläinen, ainakin osin dokumenttielokuva Salainen agentti vanhainkodissa. (2020). Siinä johtopäätöksiä avautuu kaksi: ensinnäkin vanhainkodissa on paljon yhteistä ja mukavaa ohjelmaa, mutta viihtymättömyyttä selittää, etteivät omaiset käy heitä useinkaan katsomassa, ja jotkut kääntävät mahdollisen oman syyllisyyden tunteensa hoitopaikan arvostelemiseksi.
 |
| Olivia Colman ja Anthony Hopkins |
Elokuvaa katsoessa minäkin olin aluksi hämmentynyt: missä nyt ollaan ja kuka tuo ihminen on. Sitten oivalsin, että katsoja saa lainaksi muistisairaan aistit ja muistot. Tältä se "hauras himmeli" siis tuntuu! Kirjallisuudessa näkökulmatekniikkaa on käytetty niin paljon, että lukijana olen siihen harjaantuneempi; elokuvan kerrontakeinona se taitaa olla harvinaisempi. (Elokuva vaatii enemmän, kun katsoja ei voi selata taaksepäin pysyäkseen kärryillä.) Järkyttyneenä hoipertelin ulos elokuvasalista. Tunsin myötätuntoa muistisairaita ja heistä huolehtivia kohtaan mutta myös pelkoa: tulenko minäkin olemaan yksi heistä. Hopkins ja Colman tekivät sellaiset roolisuoritukset, joita en hevin unohda.
VastaaPoistaNiin - minä suorastaan kauhistuin kun Anna meni Isänsä sängylle istumaan ja silitti hänen poskiaan, niin se kääntyikin isän unessa tai "hauraassa himmelissä" painajaiseksi, missä tytär yrittää kuristaa hänet. En siis heti tajunnut, että näkökulman subjekti vaihtui.
PoistaHauras himmeli on kielen käytössäni noin kymmenen vuoden takaa, kun kirjoittajakurssitoverini, noin 55 -vuotias nainen kertoi Alzheimeria sairastavasta äidistään, ja käytti tuota käsitettä erinomaisen kauniisti ja osuvasti.
Ystäväni huomasivat myös että elokuvassa ei Anthonyn tyttärillä ollut ilmeisesti lapsia.
Myöskään Anthonyn vaimoa ei mainittu. Tosin kun Anna kertoi muuttavansa Pariisiin, Anthony sanoi suunnilleen näin: "Niin, naiset aina lähtevät". Siinäkin rittää tulkitsemista.
Läheiseni hoivakodissa hoitaja myös kertoi, miten asukkaat joskus syyttävät heitä väkivaltaisuudesta ja kertovat siitä milloin kellekin.