Jim Jarmusch: Down by law (1986)

 

Aloin pakolliseksi ajankuluksi masentuneena katsella blogissa suositeltua elokuvaa. Pitkään ajattelin, että oli virhe siinä mielentilassa katsoa vankilan samassa sellissä lojuvia huonosti keskenään toimeentulevia antisankareita.ja lohduttomia, mustavalkoisia suomaisemia.

Vaan pakko heidän oli tulla toimeen keskenään italialaisen, amerikkalaiseen menon ihastuneen turistin, Roberton elin Bobin ja suomalaiselle mörököllille samastumiskohteiksi sopivien kahden elämässään pettyneen ja epäepäonnistujan amerikaanon, Jackin ja Zackin, Jonkinmoinen ystävyyskin syntyy ajoittain. He onnistuvat pakenemaan, eikä turhaan näytetä miksi ja miten ja ajautuvat lopulta toivottoman loputtomalta tuntuvaan suomaastoon

Eikä käsikirjoittaja ja ohjaaja myöskään turhaan selitä, miten on mahdollista, että loppupuolella Bob vielä rakastuu ja saa jopa onnellista vastarakkautta Nicolettalta ehkäpä noin puolen tunnin tuntemisen, syömisen ja viinin maistelemisen jälkeen. Ja eikö vain rakkauden toinenkin osapuoli ole tullut jenkkeihin Italiasta. Miten tämän italialaisuuden ja amerikkalaisuuden ero pitäisi tulkita?

Kun en ole ns. elokuva-asiantuntija, en yritäkään sijoittaa sitä mihinkään genreen, vaikka jossakin arvostelussa mainitaan elokuvasta muistaakseni ainakin kuusi genrettä.. Minulle elokuva kääntyi lopulta jonkinmoiseksi sydämeen käyväksi saduksi, missä oli oikeastaan onnellinen loppu.

Takaa-ajavien koirien haukunta kuuluu vielä Bobin, Jackin ja Zackin korviin