Klaus Härö: Äideistä parhain (2005)

Ainakin kahdessa arvostelussa kriitikot syyttävät ohjaajaa laskelmoidusta sentimentaalisuudesta. Voi voi, pitäisikö sotalapsen, äidin, joka hänet sotalapseksi lähettää ja tämän aluksi pettymyksekseen vastaanottaneen äidin mielenliikkeistä kertoa kylmän rationaalisesti ja puhtaan asiallisesti. Ja liimata päälle muutama tilasto ikään kuin tämä kertomus ei olisikaan itsessään tarpeeksi tunteita herättävä.tai uskottava.

Elokuvan teemoja ovat syyllisyys, katumus ja häpeä, sekä lopulta myös sovitus ja anteeksianto. Elämän suuria kysymyksiä on mielestäni mahdotonta kuvata tunteettomasti. Toki myös Eeron ulkopuolisuuden tunne ja kielitaidottomuus on vahvasti mukana. Ehkä em. kriitikot ovat muuttuneet työnsä myötä asiantuntijarooliin jämähtäneiksi, hieman kyynistyneiksi miehiksi (?), joiden sielunmaisemassa ei ole paljonkaan tilaa tunteille ja moraalille.

Tässä yksi kohtaus elokuvasta: Sosiaalityöntekijä Grävnäs saapuu noutamaan Eeroa. Hänen on on aika lähteä takasin Suomeen. On hyvästijätön aika, Signe, sijaisäiti, joka on oppinut rakastamaan Eeroa, ei kykene kohtaamaan tuskaansa, hän lamaantuu ja päästää pojan sanoitta luotaan. Pihalla Eeron jalat eivät enää kanna, ja sijaisisä, Hjalmar, joka on alusta pitäen pitänyt Eeroa kuin omaa lastaan, joutuu kantamaan hänet autoon. "Mamma Signe, mamma Signe!, Eero huutaa mikä saa Signen murtumaan. Hän ryntää ulos talosta ja juoksee itkien auton perässä lyyhistyen lopulta maahan.

Ken katsoo tämän kohdan ilman kyyneleitä tai palaa kurkussa, pitää olla huolissaan.

Signeä esittänyt Maria Lundqvist sai Ruotsin elokuvainstituutin vuosittain jakaman Guldbagge-palkinnon tästä roolista "merkittävänä panoksena ruotsalaiselle elokuvalle".

Eero ja mamma Signe