Rakkaudesta elokuvaan

  Katsoin 21 minuutin dokumentin tietämättä, ketkä olivat sen käsikirjoittaneet ja ohjanneet. Hurja määrä mustavalkoisia valokuvia, joissa lähes kaikissa näytettiin kansalaissodan tapahtumia lasten ja myös nuorten, jopa sotilaiden silmin. Kuvista tai niiden väreistä voisi päätellä, että ainakin suurin osa päällystö kuvasi valkoisia ja hurjimmat kuvat, missä lapset katsoivat teloituksia ja myös kuolleita, koskivat punaisten kaatumisia niin taistelujen kuin teloitusten jälkeen. Joissakin kuvissa on merkitty punaisella täplällä jotain kohteen rintaan ehkä merkiksi punaisten puolella taistelleesta. Samoin kuvat joistakin osallisista elävinä muuttuvat vähitellen punaiseksi taustaväriksi. Eniten jään kauhistelemaan, miten ihan pienetkin lapsen saavat seurata hirmutekoja ihan läheltä. Mietin enoni kohtaloa Tammisaaressa ja mitä seurauksia pienten lasten elämään ja myöhempiin valintoihin kokemukset vaikuttivat. Tiedän että vanhempani, syntyneet 1914 ja 1915, äänestivät aina sosi...

  Miksi sekoittaa samannäköiset ihmiset, niin etten vahingossakaan erota niitä, outoa kieltä puhuvia ihmistä, toisaalta kahta naista, toisaalta kahta miestä kuin vilaukselta toisistaan? En tiedä. Ovat kuulema kaksoisolentoja, eivät ole klooneja, toisaalta muuten ihan erilaisia luonteeltaan. No joka tapauksensa sattumalta he tapaavat toisensa miljoonakaupungissa, missä kokoajan sataa. Joku luulee puolisollaan olevansa toinen rakas, väärinkäsitykset, tekosyyt, vannomiset, hätävalheet alkavat aloittavat kierteen. Se jatkuu väkivaltana, hämäriksi jäävinä tapahtumina lopulta ilmeisesti ainakin toisen naisen ja toisen miehen murhana. Älkää minulta kysykö kumman, en uskaltaisi vannoa, jotta osuisin oikeaan. Toki se tässä elokuvassa olisi mahdollista. Ehkäpä toisen miehen isä ja toisen naisen lapsi ymmärtävät, mistä on kyse. Ja tässä toinen voi olla taas kumpi tahansa. Tiedän että moni katsoja ymmärtää ja hoksaa paremmin kuin minä, ehkä joku jättää kesken. Ainakin TS:n kriitikko ...

  Kaksostytöt Irene ja Helena päätyvät lastenkodista äitinsä ja tämän uuden sirkustaitelijamiehen kanssa noin kymmenvuotiaina sirkukseen ensin Saksaan ja sieltä vuoden 1956 Budapestiin. Kypsymätön äiti suhtautuu tyttäriinsä eri tavalla - sanoisin eriarvoisesti - Irenen trapetsitaitoja hän ihailee ja Helena saa tyytyä tulennielijän osaan. Elokuva on täynnä värikästä, moniselitteistä ja sadunomaista symboliikkaa. Minua ei auta edes yhden rakkaimman kirjani, Bruno Bettelheimin Satujen lumous -kirjan viisaat oivallukset satujen selityksistä. Nyt en jaksa kunnolla muistaa, onko Bettelheimilla selvää kantaa kaksosten symbioosista suhteista. Jossakin elokuvan arvioinnista mainitaan elokuvan sisäisistä ristiriidoista juuri kaksosten käyttäytymisen tulkinnoista. Itse kuitenkin ympäristöön ja kokemuksiin enemmän kuin biologiaan uskoen pidän äidin ja sirkusväen eriarvoista suhtautumista Ireneen ja Helenaan selityksinä heidän keskinäisten väliensä vaihtumiseen. Mustavalkoisessa os...

  Arvoituksellinen tarina, missä ainakin minulle jää epäselväksi mikä on historiallista myyttiä, mikä Berliinin ja Saksojen lähihistoriaa. Onnekseni olen käynyt ja lukenut niin Unter der Lindenista kuin Berlin Alexaderista ja Neuvostoliittoisesta Itä-Berliinistä. Ohjaajan vakionäyttelijä Paula Beer Undinena tuntuu perfektionistilta, hän haluaa niin rakkaudessa kuin arkkitehtuuria historian museossa työssä turisteille oppaana olla ehdoton. Ja luulee parisuhteessa olevansa myös vaihtoehdoton. Kun Johannes on epävarma tapaus, astuu kuin sattumalta Christof tilalle. Ja niin atkuu pitkä ja uskomattoman, vaan kuitenkin uskottavan ihana rakkausjakso kuvaus Undinen ja Christofin suhteesta - kunnes Undine luo siihen särön valheellaan. Vesi ja sukeltaminen tulevat selittättömän tai ainakin keskeisen salaperäiseen rooliin jatkossa. Berliinin historia tulee opaskertomuksissa välillä pääosaan, kunnes taas uskomukset, toiveet ja pelotkin tarjotaan katsojalle mysteeriksi, joka ehkä joillek...

  Twin Peaks - televisiosarjan jälkeen vuonna 1992 valmistui elokuva. Samana vuonna täytin 50 vuotta, ja erosimme lasteni äidin kanssa. Hän toki osallistui synttäreihin miesystävänsä kanssa ja oli minunkin hyvä naisystävä mukana juhlimassa. Mutta sen enempää tuota kohistua sarjaa enkä tyylipuhtaaksi leimattua kalkkunaksi leimattua elokuvaa silloin katsonut. Elämä oli vauhdikkaammillaan niin työssä, politiikassa ja erilaisissa yhdistyksissä No, nyt varmaan tämä elokuvablogin pito ja elokuvafriikki poikani saivat sen katsomaan. Sitä ennen olin nähnyt Blue Velvetin, The Straight Storyn, Eraserheadin ja Lost Highwayn tammikuussa tänä vuonna menehtyneeltä kulttiohjaajalta. Pidin asetelmasta, missä uinuvan pikkukaupungin freudilainen Supergo ja ehkä Egogin näyttävät rauhalliselta ja turvalliselta, mutta kun Id pääsee valloilleen, räjähtää, hajoaa. Siinä kun on jotain niin samaa kuin Blue Velvetissä ja Isabella Rosselinissa ja Dennis Hopperissa. Twin Peakissa en tiennyt etu...

  Misogyniaa ja väkivaltaa - jopa tappamista, seksiä ja paljasta ihoa, surrealistista fiktiota, minkä juonikuvioita en yritäkään selittää. Olin pettynyt kunnioittamani ohjaajan mielestäni tarkoitukselliseen arvoituksellisuuteen, kaksoishenkilöihin, mysteerimieheen, bilettämiseen. Ehkä jotkut lyhyet, sekavat pätkät "selittivät" yksilöjen tekoja, Petellä oli jopa isä ja äiti, pikkulapsia ei kenelläkään. amerikanrautoja sitäkin enemmän. Kertoiko elokuva jotain jenkkiyhteiskunnasta - niin tai Hollywoodista vai ennustaako se Trumpin aikaa - uskomattomalla uskottomuudellaan. Tässä kriittisiä yli yön nukuttuja mietteitä elokuvasta, jota yli kaksi tuntisenakin katsoin tiiviisti. Yritin koko ajan selvittää kausaliteetteja, välillä ainakin luulin jotain ymmärtäväni, kunnes taas "katselin vain elokuvaa". Haluaisin että elokuvan katselussa on kaksi subjektia, elokuva ja katsoja, elokuva on subjekti, joka vaikuttaa tietoiseen katsojaa, eikä katsoja seuraa elokuvaa vain obj...

  Huh huh. Tämä kauhu ja fantasia kuuluu ns. Midnight movies - sarjaan. Minulle se merkitsee, ettei sitä ainekaan kannata katsoa ennen nukkumaan menoa - kuten nyt itse tein. Saa nähdä mitä unissa tapahtuu Ja sanon vielä, ettei kannata katsoa jos on tulossa äidiksi tai isäksi. Niin paljon elokuvan mutanttilapsi herättää kauhua, jopa inhoa. Eikä vain lapsi, vaan kokonaistilanne Blue Velvet on minun Lynch--suosikkini. Siinä inhottavuudet tapahtuvat hiljaisessa, hyvinvointiin nukkuvassa keskiluokkaisessa pikkukaupungissa - tehty värielokuvaksi. Erasorhead on mustavalkoinen ja hämärä, ja tapahtuu hylätyssä, sanottaisiko huono-osasten kaupunginosassa. Elokuvaa on hyvin vaikea analysoida. Se on Lynchin (1946 - 2025) ensimmäinen pitkä elokuva ja sen tekeminen taloudellisistakin murheista johtuen kesti yli kuusi vuotta. Kannattaa lukea Ylen sivuilla julkaistu arvostelu vuodelta 2018 taustoista. Miksi lapsi syntyy mutanttina, jaa fantasian varaan ja arvoitukseksi. Ehkä kannattaaki...